Tässä uutta, satuttavaa tekstiä. En tiedä, olenko nyt eronnut melko pitkästä suhteestani vai en, ja tämä on tunteitteni tuotosta. Nauttikaa.

 

Olen

Olen. Kuka oikeastaan olen ja mitä olen? Olenko kumiseva vaski tai helisevä symbaali? Olenko hyvä vai paha, lähellä vai kaukana, tässä vai muualla?

 

Minun on paha olla. En usko, että kestän tällaista tuskaa enää. Olen tehnyt elämäni aikana monta suurta virhettä, joita kadun niin paljon, että minun tekisi mieli repiä sydän rinnastani. Voiko yksi pieni ihminen tässä maailmassa aiheuttaa näin paljon pahaa maailmalle ja muille ihmisille? Äiti suree, kun tytär ei osaa lopettaa huumeiden käyttöä tai viinan juomista vaikka sairaus estäisi ainakin alkoholin. Isä ei pidä siitä, ettei tyttären poikaystävällä – itse asiassa entisellä sellaisella – ole töitä tai asuntoa. Ystävät eivät kestä hajoiluani, ja siksi hylkäävät, eivät jaksa katsoa ongelmia enää läpi sormien mutteivät myöskään halua nostaa kissaa pöydällä. Lastensuojelun mielestä en vain osaa elää ilman ongelmia. Entinen, rakas poikaystävä ei jaksa kuunnella valehtelua, vaikken oikeasti edes valehtele – tai sitten olen patologinen valehtelija.

 

Rakastan sinua, kulta. Ei, älä mene pois, en kestä sellaista. Tule takaisin, emme ole kokeneet vielä tarpeeksi yhdessä. Haluan mennä kanssasi naimisiin, saada kauniita lapsia ja muuttaa omakotitaloon, vain sinun kanssasi. Haluan helliä kissamme pilalle kanssasi ja rakastella aamuun asti vielä monta kertaa. Et sinä ole täydellinen, mutten ole minäkään. Minulle olet silti täydellinen, vaikket olekaan kaunopuheinen tai puhelias muutenkaan, vaikket aina ymmärrä mitä tarkoitan, ja vaikka kiukutteletkin niin usein mitättömistä asioista. Juuri näitä piirteitä sinussa oikeastaan rakastan, tai oikeastaan rakastan kaikkea sinussa. En tiedä, miten sait pienen sydämeni näin sekaisin, näin rikki, mutta ei minun tarvitsekaan. Olet minulle koko elämä, maailma, universumi. Jos minulla on sinut, minulla on kaikki. En tarvitse muuta.

 

Nyt olet kadonnut elämästäni, koska tein niin typerästi. Nyt minulla ei ole mitään. En näe maailmaa, sellaista ei enää ole. En koe eläväni, minun elämäni juoksi pois luotani, eikä se tule enää takaisin. Itken paljon, sillä en tunne muita tunteita ja jos vahingossa nauran, se on ironiaa. Minulle on monesti sanottu, että ihminen on luotu elämään, hengittämään, ettei saa murehtia turhaan, täytyy hymyillä ja nauttia elämästä. Voisiko joku kertoa minulle, miten voi elää, jos elämäni on poistunut läheltäni?

 

Minulla ei ole enää ketään, joka pitäisi kädestä kiinni, halaisi lujaa ja lämpimästi, silittäisi uneen tai suutelisi heti aamulla hereille. Ei ole ketään, joka kehuisi kauneuttani tai pyyhkisi kyyneleet pois, ei ketään joka rakastaisi minua sellaisena kuin olen. Tämä kaikki on minun syytäni, omaa tyhmyyttäni. Minun syyni, että lähdit, minun syyni että työnsit sivuun ja minun syyni, ettet halua enää tuntea minua lähelläsi. Omaa tyhmyyttäni.

 

Täällä kaikki muistuttaa minua sinusta. Muistan hyvin sen päivän, kun toit minulle neljä ruusua kauniissa kääreessä ja sanoit: ”kun viimeinen ruusuista kuihtuu, niin kuihtuu minun rakkautenikin.” Se viimeinen ruusu oli muovinen, eikä se ole kuihtunut vieläkään vaikka rakkautesi ehkä on, en tiedä. Muistan, kuinka rakastelimme entisessä autossasi metroaseman vieressä eikä mikään häirinnyt meitä, muistan miten ahtauduimme monena iltana pieneen yhden hengen sänkyyni ja sain nukkua kainalossasi pitkälle aamuun asti. Muistan jopa sen, kun tulit bussipysäkille minua vastaan kukkapuskan kanssa ja suutelit pitkään, toivotit hyvää kuukausipäivää. Ja sen, miten kovalla kiireellä ajoimme keskelle metsää, jotta saisimme olla rauhassa, ehkä myös vähän kosketella ja touhuilla muuta... Muistan, kun veit minut kiinalaiseen ravintolaan syömään ankkaa ja nauroimme, voi miten me nauroimme ja suutelimme pöydän yli sitäkin enemmän. Muistan lauseen: ”Tehdään sillä tavalla, että sinä keksit paikan ja kun me nukahdamme tähän vierekkäin, olemme molemmat siinä samassa paikassa, joohan?”

 

Kevät oli kaunista aikaa, niin kuin oli talvi ja syksykin, mutta tämä kesä… Tämä kesä sattuu, tämä kesä tappaa minua sisältä ja puristaa sydämeni kasaan. Unelmissani olen vielä kanssasi, kävelen keskustan katuja käsi sinun kädessäsi ja vain hymyilen. Unissani rakastelen sinua hitaasti ja lempeästi, annan sinulle taas kaikkeni ja rakastan, rakastan paljon. Unelmissani olet taas siinä vieressäni etkä lähde pois, kosketan sinua hellästi ja tiedän, että olet ikuisesti minun. Unissani kuiskaan korvaasi:

 

”Minä rakastan sinua, kulta.”