Vihdoinkin saan lisää tekstiä tänne. Tämä on todella tönkkö, tulee kovin pomppuisa olo lukiessa ja "ryhmittely" on erittäin huono. Kappaleet ovat mielestäni liian lyhyitä, mutta raakile on aina raakile. Idea tuli jostain kaukaa, istuin yksin kahvilassa ja sain kynän ja paperia eteeni.

Mikä meni pieleen?

He istuivat hiljaa, toisiaan vastapäätä pöydässä. Heidän silmänsä loistivat tyhjyyttä ja jalkansa hakkasivat musiikin tahdissa.

"Minun on puhuttava, sillä ilman sanoja ei ole lopputulosta", hän kuiskasi.
"Kuka velottaisi lopputuloksen?"
"Sinä ja minä, vaikket haluaisikaan uskoa."
"Pyh."

Hiljaisuus. Toinen heistä rykii ja tuhisee, pyörii flunssan kourissa. Toinen on synkkä, ilmeetön. Mustat silmät kamppailevat, jakavat maailman osiin, repivät sitä, litistävät sen, hajottavat.

"Näytät ihan hintiltä."
"Minun pitikin sanoa..."
"Ai mitä?"
"Että olen hyvin, hyvin epäonnistunut heteroseksuaali."

Naurua.

"Paska läppä."
"Usko mitä haluat."

Hän nousee, pukee takin ylleen ja sylkäisee kahvikuppiinsa.

"Tuo maistuu ihan saatanan pahalta."
"Älä juo mustana."
"No kyllä vitussa juon. Sinulla on asenneongelma, korjaa se."

Taas naurua. Toinen oli niin itsekäs, hyvä että uskalsi kusta seisten.

Ovi kävi. Tuuli hakkasi kasvoja vasten niin kovaa, että pienen hetken ajan hänen olisi tehnyt mieli mennä takaisin sisään.

Ja vitut, tukka oli jo muutenkin pilalla.

Hän laski rahansa. Kolme euroa, neljäkymmentä senttiä. Kukkaro oli kirkas, latisti tunnelman. Hän tunsi mielihyvää jollain sairaalla tavalla ollessaan sekaisin kaikesta.

"Hei hinttari, lähdetkö kaljalle?"
"Eikö sinusta pääse millään eroon?"

Katkeruus.

Hän istui jalkakäytävälle. Kaikki on hyvin, hän vakuutteli itselleen.