Harmaa sateenvarjo

Syksy tulee. Vihdoin.
Syksyisin minulla oli tapana ajatella itseni kauniiksi.
Vapaaksi.

Kun lehdet putoilevat puista ja sää on täydellinen
harmaa.

Tai sateinen.
Tai myrskyinen.

Muistin sinun sanasi nyt yllättäen.
"Rakastan sateisia päiviä kanssasi liikaa.
Ja rakastan sadetansseja kanssasi."

Enää et sano niin.
Tuuliset metsät
kuiskivat korviini kilpaa ja nauravat suloisesti,
sillä kesä on ohi.

Vihasit kesää,
aivan kuten minäkin.

Tanssimme sadetanssiamme pienestä asti aina yhdessä,
syksyn ensimmäisen myrskyn aikana.

 Yhtäkkiä tanssinkin yksin.

Sinulla oli sadepilven värinen sateenvarjo,
jolle ei ollut koskaan käyttöä,
ja minulla oli kahdet punaiset kurahaalarit.

Käytit aina niitä ylimääräisiä.

Emme koskaan vanginneet puroja niin kuin muut lapset,
meillä oli oma maailma.

Me katselimme,
kuinka purot lipuivat ohitsemme
ja menimme niiden mukana.

Syksy herättää minussa kipeimmät muistomme.

Miksi parhaat muistot sattuvat eniten?
Olimme syksyn
ja sateen lapsia.

Sade vei sinut mennessään
ja sinä veit sieluni.

Tahtoisin tanssia taas
yhtä kauniisti kanssasi
kuin silloin ennenkin.

Omasta mielestäni runon rytmitys ja sanajärjestys paikka paikoin on erittäin tönkköä, mutta jotakin hienoa tässä runossa kuitenkin on.