Tarina kertoo miehestä ja hänen hulluudestaan, jota hän ei itsekään ole huomannut. Ei sovellu lapsille tai herkkähermoisille.
Se johtuu geeneistä
Kuljin kaupasta kotiin päin. Oli jo keskisyksy, ja lehdet olivat punaisia, keltaisia, vihreitä ja ruskeita. Rakastin syksyn värejä kamalasti; oli upeaa, kun päivisin maa ja puiden latvat olivat värien kirjo, ja illat pimenivät keskinopeudella lähes mustiksi. Kesän jälkeen tähdet alkoivat öisin jo pilkottaa ja kylmä viima puhalsi päin kasvoja, kun tupakoi yläkerran ikkunasta tai takapihalla. Tunsin suunnatonta kaipausta kohta jo ohi olevaa syksyä kohtaan, mutta tiesin että syksy tulee aina uudestaan. Sen oli tultava.
Asuin muutaman pojan kanssa kaksikerroksisessa rivitalonpätkässä kaupunkiseudulla ja elämäni oli sananmukaisesti oikein tylsää. Kävin tavallisissa töissä, eli opetin lukiolaisille historiaa – tosin vain sijaisena – ja sain niukasti rahaa. Olin vuokrannut rivitalonpätkästä yhden huoneen, koska oman kämpän vuokraaminen olisi vienyt liikaa rahaa, enkä edes tarvitse niin paljoa tilaa. Asuin siis alivuokralaisena eräälle Timille, jolla oli myös muita alivuokralaisia.
Huoneeni oli pienin koko kämpässä, joten tällä hetkellä siellä oli vain kirjoituspöytä, vaatekaappi, sänky ja oma jääkaappini, jonka olin raahannut kierrätyskeskuksesta huoneeseeni. Totta kai lattialla oli kaikkea muutakin roinaa, mutta sellaisesta sekamelskasta luennoiminen olisi järkyttävän omahyväistä.
Astuin rivitaloalueelle ja etsin oikean oven. Avasin oven omilla avaimillani, riisuin kengät eteiseen ja koputin välioveen kolmesti. Barry murahti kuuluvasti, joten astuin olohuoneeseen. Hetken kuluttua välioveen koputettiin neljästi, ja Barry murahti uudestaan. Minä huutelin moit ja Fred astui sisään. Meillä oli tapana koputella aina välioveen siltä varalta, että jollakulla on jotakin meneillään alakerrassa. Istuuduimme Fredin kanssa Barryn molemmille puolille olohuoneen sohvalle ja yhdyimme television tuijottamiseen. Sellaista meidän elämämme oli.
Minusta tuntui, ettei Barry osannut puhua. Olin muuttanut huoneistoon noin neljä kuukautta sitten, joten Tim, Fred, pölypallot ja tietysti tunnekohtauksia saava Jordan olivat jo hyväksyneet minut kuin uuden perheenjäsenen - olin saanut siis perheen nuorimman roolin. Barry vain oli niin sulkeutunut, etten ollut koskaan kuullut hänen muuta kuin murahtelevan ja nauravan. Tim oli pomo, joka piti kaiken järjestyksessä ja jurotti usein. Fred nauroi paljon ja veti kaiken aina leikiksi. Jordan poti sydänsuruja tai oli rakastunut, ja toisinaan hän sai niin rankkoja tunnekuohuja, että hempeili jopa meille.
Televisiosta alkoi ehkä maailman kamalin sarja, joten keräsin tavarani ja kiiruhdin yläkertaan huoneeseeni. Avasin ikkunan, istuuduin kirjoituspöydän eteen penkille ja aloin kirjoittaa. Kirjoitin lähes neljä sivua yhteen putkeen kertoen fantasiamaailmasta ja sen upeista yksityiskohdista, henkilöistä ja taruolennoista, kunnes käteni puutui niin pahasti, että ihan sattui ja minun oli pakko lopettaa. Istuin penkillä hetken oikeaa kättäni heilutellen, kunnes päätin painaa CD-soittimeni päälle. Nämäkin rituaalit toistuivat päivä toisensa jälkeen ja yhtäkkiä minusta tuntui, ettei minkään pitäisi olla näin.
Sytytin savukkeen. Toisinaan en jaksanut mennä edes ikkunalle tupakalle – niin kuin tänään – vaan tupakoin sananmukaisesti täyttä häkää kirjoituspöydälläni. Istuin pöydän reunalla ja katselin, kuinka savukiehkurat pomppivat ja nuoleskelivat huonekalujani ja seiniäni. Se jos mikä oli kaunista.
Siinä savuke suussani tajusin, että minun on tehtävä elämälleni jotakin. En halunnut istua kotona kaiket päivät ja tappaa elämääni odotellen, että kohta minulla on vaimo ja omankotitalo, vaalea labradorinnoutaja, 1,7 lasta, hieno, iso auto ja hyvän työpaikka.
Siltä istumalta ryntäsin takkini kera alakertaan, sanoin pojille heipat ja matkasin jalan keskustaan. Meiltä oli sinne vain neljä ja puoli kilometriä.
Keskustassa etsin itselleni mieleisen baarin ja astuin sisään. Paikan nimi oli Bad Luck ja se sopi minulle erinomaisesti. Se oli kotoisa, utuinen ja savuinen kapakka, ja siellä soi iloinen jazz. Ostin oluen ja istuin pieneen suloiseen nurkkapöytään juomaani hörppien. Sytytin savukkeen ja hetken tunsin olevani jossain poissa, muiden ulottumattomissa, ja oloni oli oikein hyvä ja rento.
Nousin ostaakseni toisen oluen, mutta samalla potkaisin jotakuta vieressäni seisovaa. Käännyin tyyppiin päin ja huomasin tämän olevan todella viehättävä nuori nainen. Pyytelin anteeksi pitkään, mutta nainen ei ollut moksiskaan.
"Ei se mitään, ei se mitään", hän vastasi hymy huulillaan. "Nimeni on Tracy", hän sanoi ja ojensi kättään minuun päin, mutta tuijotin hänen silmiään niin huumaantuneena, etten osannut tehdä elettäkään esittäytyäkseni. Minut täytti hyvän olon tunne sekoittuneena intohimoon, enkä voinut muuta kuin syödä naista silmilläni. Loppujen lopuksi sain ojennettua hänelle käteni ja hymyilin.
"Saanko tarjota neidille juotavaa korvaukseksi kovakouraisesta ensikosketuksesta, vai oletko kenties seurassa?" naurahdin mitä vilpittömimmin.
"Tietysti saat. Istuudun seuraasi mielelläni."
Nainen oli oikein kaunis ilmestys; hänellä oli kirkkaansiniset silmät, lähes musta kihara tukka ja vaaleat vaatteet. Musta laukku olalla kohotti kiihkoani tätä naista kohtaan ja hetken kuluttua huomasin ajattelevani, miltä lapsemme näyttäisivät. Itse olin vaalea pitkätukkainen nuori kolli, vasta kaksikymmentä kesää nähnyt, pitkä ja hoikka kuin anorektikkotyttö. Tosin en ollut tyttö.
Hain siis itselleni uuden oluen ja Tracylle kalliin drinkin, ja kannoin ne suoraselkäisenä herrasmiehenä pöytään. Hetken istuimme hiljaa hymyillen, kunnes päätin aloittaa keskustelun.
"Miksi noin kaunis nuori neiti tulee tällaiseen kapakkaan?"
"Isäni omistaa tämän, joten istun täällä usein. Ihan mielelläni kylläkin, sillä täällä on yleensä hyvin mukavia ihmisiä."
"No niinhän se on, että mukavat ihmiset tuppaavat olemaan piilossa. Saanko kysyä, mitä teet työksesi?"
"Pystytin muutama vuosi sitten kalliin vaate- ja asusteliikkeen ja se myy kohtalaisen hyvin. Mitä sinä itse teet?"
"Asun alivuokralaisena ja teen lukion opettajien sijaistöitä, että saan edes vähän rahaa. Eihän se paljoa ole, mutta ainakin saan vuokrani maksettua."
"Olet kyllä laiha kuin kettu keväällä. Mikset hanki parempaa työpaikkaa?"
Olin hetken hiljaa. En välittänyt puhua asioistani muille. Tuli hyvin uhattu olo, jos jouduin puhumaan itsestäni, sillä se tuotti yleensä vain harmia ja hankaluuksia. Olin usein ottanut riskin, ja joka kerta ajatellut, että mitä jos tällä kertaa itselleni ei koituisi harmia mistään, mutta olin aina erehtynyt. Teen jälleen virheen, ajattelin, mutta minun teki mieli kertoa jollekulle itsestäni. Koitui siitä sitten harmia tai mitä hyvänsä.
"Minä tuota… Kävin kouluni huonosti, enkä jaksanut edes kouluttautua miksikään, ja yhtäkkiä tajusinkin lojuvani kotona äitini helmoissa. Sitä paitsi istuin vuoden linnassa pahoinpitelystä. Itse asiassa minä kyllä olin vain mukana siinä touhussa, mutta siitäkin pamahtaa jo kepeästi vuosi."
Tracyä ei näyttänyt haittaavan lainkaan kyseinen tapahtuma. Hän hymyili minulle kauneinta hymyään ja totesi:
"Minä olenkin aina pitänyt linnapojista. Kerro minulle lisää rikoksestanne." Ja minähän kerroin.
"Selvä. Istuin erään Sam-nimisen ystäväni kanssa puistossa ja poltin savuketta. Keskustelimme siitä, mikä kirja on vaikuttanut meihin eniten, millä tavalla ja miksi. Kun aihe loppui ja väliimme laskeutui piinaava hiljaisuus, Sam ehdotti paksun ilman rikkoakseen, että saattaisin hänet kotiin. Suostuin, sillä asuin itse aivan Samin lähellä vielä silloin, ja minulle teki ihan hyvää ulkoilla välillä. Olimme kulkeneet ehkä kymmenen minuuttia, kun vanha rouva käveli meitä vastaan. Hän kysyi Samilta, missä on lähin bussipysäkki, mutta Sam tarttui rouvan laukkuun, repi sen irti hänen kädestään, kaatoi rouvan maahan jo potki häntä minkä kerkesi. Tuijotin hölmistyneenä vieressä, enkä osannut tehdä mitään. Sam lähti juoksemaan pois paikalta ja minä juoksin tietysti perässä – typerä kun olin – ja sain myös tuomion rikoksesta.
No, kun olimme päässeet laukun kanssa Samin kotiin asti, avasimme laukun ja se oli lähes tyhjä. Siellä oli jokunen plussakortti ja nenäliinoja, eikä Sam edes tiennyt, miksi oli varastanut laukun, saati sitten pahoinpidellyt naisen. Näin naurettavaa, mutta enhän minä tietenkään voi päästä enää kunnon töihin, vai mitä?"
"Ei ikinä voi tietää, mitä kaikkia mahdollisuuksia sinulla vielä on. Mistä olet sitten kiinnostunut?"
"Kirjoista ja kirjallisuudesta", vastasin, "vaikka se onkin ehkä ainoa asia, joka minua oikeasti kiinnostaa."
"Siinä sinulle ammatteja roppakaupalla, eikö niin? Voisit kirjoittaa kirjoja, novelleja tai runoja, takakansitekstejä, arvostella kirjoja, kirjoittaa lehtiin tai keksiä jotain vieläkin luovempaa. Kirjoitustyö voisi sopiakin sinulle, ellen aivan väärässä ole."
Nousin pöydästä hymyillen ja nyökytellen, ja hain meille lisää juotavaa. Tracy kiskaisi drinkkinsä alas suhteellisen vauhdikkaasti, kun minä lipitin hitaasti oluttani. Katseemme kohtasivat yllättäen ja uppouduimme toistemme silmiin. Tracyn siniset silmät loistivat kuin meri, johon kesäaurinko paistaa keskipäivällä pilvettömältä taivaalta. Ne olivat niin syvät ja puhtaat, että olin seota. Tiesin, että noilla silmillä valehdellaan, vaikka ne olisivatkin täynnä vilpittömyyttä. Toivoin silti, ettei Tracy olisi valehdellut minulle lainkaan, vaikken tiennytkään, oliko vai eikö.
"Luetko sinä paljon?" Keskeytin tuijotuskilpailumme, mutta minun oli tehtävä niin. Olin miettinyt asiaa pitkään, ja vasta nyt sain kysymyksen itsestäni irti.
"Kyllä minä aika paljon luen, mutten varmaankaan yhtä paljon kuin sinä. Eros the Bittersweet on yksi lempi kirjoistani. Se on niin täynnä tunteita, jotka on vain löydettävä tekstistä, etten itsekään ymmärrä sitä. Mikä on sinun lempikirjasi?"
"Teit minuun vaikutuksen, Tracy. Eros the Bittersweet. Rakastan sitä kirjaa aivan mielettömästi." Hymyilin hänelle niin puhtaasti kun vain saatoin.
"Mitä jos sinä saattaisit minut kotiin? On jo aika myöhä…"
"Totta kai minä saatan sinut", sanoin ja nousin ylös tuolista. Heitin takin selkääni ja laitoin lompakkoni takataskuun. Autoin Tracyn takin hänen päälleen ja minusta tuntui oudon hyvältä olla niin lähellä häntä. Jätimme Bad Luckin taaksemme ja hetken ajattelin, miten ironisesti kapakan nimen voikaan kuvitella.
Hetken kuljettuamme Tracy aloitti taas keskustelun.
"Mitä vanhempasi tekevät työkseen?"
"Äiti on sairaalassa töissä, mutta tarkasti en tiedä, mitä hän tekee."
"Entä isäsi?"
En ikinä puhunut isästäni. Kukaan ei koskaan edes kysynyt hänestä mitään. Kenenkään ei pitänyt tietää mitään. Jos joku erehtyi kysymäänkään, tein tyypille harvinaisen selväksi, ettei hänestä puhuttu.
"Entä isäsi?"
Sisälläni kiehui. Yleensä ihmiset ymmärsivät ensimmäisestä hiljaisuudesta, mutta toiset janosivat nähtävästi vain lisää tietoa. Olin yrittänyt viestittää ihmisille puhumatta, ettei isästäni keskustella millään tasolla. Vihasin sitä miestä, hänen kasvojaan, hänen minuun siirtyneitä geenejään, jopa hänen ulkonäköään ja ominaistuoksuaan. Vihasin niin perin pohjin, ettei sitä vihaa hillinnyt kukaan tai mikään. Joku sanoi, että maailman perisynti on turhamaisuus ja valheet, mutta minä olin ollut aina sitä mieltä, että isäni on perisynti. Koko maailman.
Raivo tihkui koko olemuksestani, mutta yritin peittää sen. Olin aina ollut hyvä peittämään tunteeni, ja onnistuin siinä jälleen. Toiset olivat niin sokeita.
Avasin Tracylle rapun ulko-oven, ja hymyilin. Nuori nainen käveli sisään rappuun ja sanoi:
"Toivoin, että tulisit ylös asti."
"Mielelläni."
Tajuntaani räjähti upean kaunis kosto ja tiesin, että aioin täyttää suunnitelmani. Tracyn olisi pitänyt ymmärtää, etteivät kaikki asiat kuulu hänelle. Eikä ikinä saa olla liian utelias.
***
"Valitsin tämän," osoitin kaunista punaviinipulloa vasemmassa kädessäni ja näin, miten epävarmuus huokui Tracystä.
"Eiköhän se käy."
Kaadoin viinin laseihin ja hörpimme juomiamme hiljaisuuden vallitessa. Hetken vain tuijotimme toisiamme, kunnes täyteläiset huulet kohtasivat omani ja maistoin huulipunan kitkeryyden. Punaviini tuoksui vahvasti ja suudelma vain pitkittyi. Kuin irtosimme vihdoin toisistamme, ymmärsin, että Tracy oli pistänyt parastaan, ja ettei se ollut iskenyt itseeni lainkaan.
Jälleen painostava hiljaisuus valtasi huoneiston ja kävelin rauhallisesti keittiöön. Otin veitsisarjan kolme pienintä ja terävintä veistä ja laitoin ne taskuihini. Kaksi niistä laitoin takataskuihin ja yhden reisitaskuun. Nappasin myös suolasirottimen mukaani, vaikkei se oikeastaan kuulunut suunnitelmaani mitenkään.
Kuljin takaisin olohuoneeseen, ja näin Tracyn makaavan olohuoneen vaaleanvihreällä sohvalla pieni toppi ja oikein lyhyt hame päällään. Käyhän se vaatteiden vaihto noinkin nopeasti, ajattelin, ja painauduin hitaasti häntä vasten, kuitenkin kannatellen omaa vartaloani toisella kädellä, kun toinen käteni siirteli hänen tummia hiuskiekuroitaan pois kasvoilta. Hengitimme tiheästi toistemme kasvoja vasten, kunnes siirsin oikean käteni pois hänen hiuksistaan ja otin pienen veitsen takataskustani. Sivelin sillä Tracyn leukaa hitaasti, pienesti painaen, ja näin tilanteessa jotakin oikein kiihdyttävää. Tracyn hymy hyytyi yhtäkkiä ja ymmärsin, että tämä oli minun tilaisuuteni. Hän oli peloissaan, näytti kauhistuneelta ja ryhtyi mumisemaan ja pudistelemaan päätään hysteerisesti. Painoin terävällä, selvästi juuri teroitetulla veitsellä kokeillakseni Tracyn poskea ja siihen tuli pieni viilto. Toimenpiteen aikana Tracy huusi kuin riivattu, kuin hullu, ja sai näin minut kiihtymään entistä enemmän. Viilsin uudelleen, tällä kertaa poskipäähän kovaa painaen ja hitaasti itseäni päin vetäen. Veri näytti niin kauniilta kalpeaa ihoa vasten, että minun oli viillettävä vielä kerran. Viilto kohdistui tällä kertaa leukaluun kohdalle ja haavasta tuli niin syvä, että jos olisin repinyt sitä hieman auki, luu olisi näkynyt. Tunsin vastustamatonta halua tehdä niin, joten antauduin kiusaukselle täydellisesti. Tracy huusi apua kovaa ja korkealta, itki kauhuissaan ja yritti pyrkiä pois altani, mutta eihän se sopisi suunnitelmaani. Painoin molemmat peukaloni haavan molemmin puolin ja vedin sormia poispäin toisistaan. Haava repesi kunnolla, mutta luuta ei näkynyt – ikäväkseni – veriryöpyn vuoksi.
Sitten oli toisen veitsen vuoro. Kun ehkä maailman kauneimman naisen naama oli pilattu - tai kaunistettu, oli reisien vuoro. Otin veitsen reisitaskustani ja asetin sen oikeassa kulmassa vaalealle sisäreidelle. Kauhu säteili naisen kasvoilta kaikkialle ja koko huoneen täyttivät raivon, itkun ja tuskan huudahdukset. Reiden pinta oli sileä ja kaunis, ja juuri kun olin syvimmissä mietteissäni, Tracy alkoi puhua itkun ja huudon lomasta hänen tilaansa nähden hyvin selkeästi.
"Miksi? Miksi näet kaiken tämän vaivan? Taisit suunnitella kaiken. Nyt tiedän, että hait juuri tätä koko ajan. Silpominen taitaa olla intohimosi…" Naisen ääni oli heikko ja itkuinen, hyvin monotoninen. Hänen kauniit kasvonsa vuotivat pahasti, mutta näin siinä jotakin niin kaunista, etten voinut lopettaa hänen silpomistaan.
"Minun isästänihän ei udella, tiedä se."
"Olen pahoillani, mutta jos lopettaisit tämän hullunmyllyn nyt. En puhu kenellekään sanaakaan, jos se on tieni vapauteen." Ääni oli edelleen katkera ja niin heikko, etten ollut eläissäni kuullut mitään niin järisyttävää. Pelko ja kauhu olivat täyttäneet Tracyn, ihan syystäkin.
"Halusit tietää isästäni," sanoin ja laskin puhtaan, verettömän veitsen naisen vatsalle. "Isäni on kamala mies. Hän oli opettaja, niin kuin minäkin olen nykyään, mutta hän opetti ala-asteella. Hän raiskasi verisesti ensiluokkalaisia, silpoi heitä ja käytti hyväkseen niin kamalalla tavalla, että jopa nautti siitä. Kun minä synnyin, hän oli hetken vapaalla ja kaksi vuotta täytettyäni hän teki minulle ikuisen arven. Se on tässä, katso." Ääneni kuulosti suloisen katkeralta.
Tracy piti silmiään niin kovaa kun pystyi. Pakotin hänet katsomaan kylkeäni. "Tämä sydämen muotoinen arpi kertoi minulle isäni rakkaudesta. Lapsuuteni tosiaan oli helvettiä. Jo kuusi vuotta vanhana…" Lopetin hetkeksi, sillä kitkerät, polttavat kyyneleet valuivat pitkin poskiani ja ääneni nousi koko ajan kovemmaksi suunnattoman vihan vuoksi. "Jo kuusi vuotta vanhana isäni raiskasi minutkin, nauttien siitä. Hän teki sitä minulle koko pienen lapsuuteni kaksitoista vuotiaaksi asti, kunnes hän joutui vankilaan kaiken tekemänsä seurauksena. Hän istuu siellä yhä, ja minä toivon, ettei hän pääse sieltä koskaan pois." Otin jälleen veitsen käteeni. "Mutta nyt, nyt sinä tiedät aivan liikaa."
Huuto alkoi taas, se vain yltyi yltymistään. Asetin veitsen uudelleen kauniisti Tracyn reidelle, ja tällä kertaa viilsin oikein syvän ja pitkän viillon naisen huutaessa vieläkin kovemmin. Viilto kohdistui lähinnä sisäreiteen ja nahan takaa paljastuvan massan rikkoutuminen kuulosti loistavalta.
Joskus pienenä isä oli näyttänyt minulle kuvan pienestä pojasta, jonka hymy oli kirjaimellisesti korvissa asti. Hänen suupielistään oli aloitettu viiltäminen, ja koko korvien ja suupielien välinen alue oli viilletty veitsellä auki. Molemmin puolin. Näin kuvassa heti pienenä jotakin tunteita herättävää ja tuskaista, niin vahvoja tunteita, etten ikipäivänä voisi kokea mitään sellaista. Nyt oli minun vuoroni tehdä se, ajattelin.
Puristin veristä veistä kädessäni ja hymyilin. Asetin terän suupieleen ja viilsin. Veitsi tanssi pitkin Tracyn poskia ja tuli vihdoin korvan juureen. Nautinto täytti koko vartaloni ja mieleni, ja minä olin tyytyväinen taiteeseeni.
Nousin rauhallisesti ylös tässä vaiheessa hyvin tyynen Tracyn päältä ja hymyilin hänen suuntaansa oikein isällisesti. Join lasin viiniä ja halkaisin lasin viimeisen kulauksen jälkeen katki. Laitoin lasinpalat mortteliin ja jauhoin ne hienoksi lasipölyksi. Siinä jauhaessani muistin yhtäkkiä suolasirottimen taskussani. Nappasin sen käteeni samalla kuin morttelinkin ja astelin Tracyn luokse. Sekoitin koko suolasirottimen sisällöin mortteliin ja sirottelin seosta Tracyn kauniisiin haavoihin. En oikeastaan tiennyt elikö nainen enää, muttei se minua haitannut. Ainakaan hän ei estellyt.
Nyt astui viimeinen veitsi areenalleen. Iskin Tracyn kaulavaltimon auki yhdellä poikittaisiskulla. Minusta tuntui juuri nyt vahvasti siltä, että neiti oli kuollut jo aikoja sitten, sillä kaunis punainen neste valui joka puolelta Tracya alas. Minun oli otettava kuva. Tracyn keittiön pöydällä oli sellainen kamera, joka kehittää ja tulostaa kuvan saman tien, polaroidkamera. Otin nopeasti kuvan. Siitä tuli oikein taivaallinen. Tumma ruumis roikkui sohvalla puolet raajoista sen ulkopuolella, ja verta oli kaikkialla. Olin aina osannut kuvata. Mutta tämä oli kaunein ruumis ikinä. Sujautin kuvan lompakkooni ja puin kengät jalkoihini.
Mustat rautakärkiset ja lyhytvartiset kengät asettuivat nopeasti jalkoihini ja sidoin nauhat kiinni. Vaalea raita poikittain kenkien keskivaiheella loi jotenkin tunnelmaa. Eräs ystäväni sanoi joskus, että kenkäni olivat kuin minkäkin murhaajan. Minusta se oli hyvin ironista.
Kuljin vielä olohuoneeseen katsahtamaan potilastani. Hän näytti kuolleelta. Keräsin veitset hänen litteältä vatsaltaan ja laitoin ne reisitaskuuni terät ylöspäin. Kohta, kuin yllättäen, hän käänsi kasvonsa minun suuntaani ja kuiskasi: "Christopher." Sitten hän sulki silmänsä ja lensi pois.
***
Tallustin pienessä yöpakkasessa kotiinpäin. Aamuyö oli jo puolivälissä, mutta minua ei väsyttänyt. Ajattelin Tracya. Ajattelin, miksi valitsin juuri hänet. Hän oli selvästi ollut jotenkin erilainen. Ajattelin, miksi minun oli tehtävä hänelle niin. Toisaalta en katunutkaan mitään. Olin onnellinen, sillä olin juuri ottanut ehkä kauneimman kuvan elämäni aikana, ja olin kuvasta hyvin ylpeä. Se oli synkkä ja verinen, mustaa ja punaista. Se oli kaunis ja koskettava, tunteita herättävä. Siksipä olin tällä hetkellä hyvin ylpeä itsestäni, ja tuotoksistani.
Sytytin savukkeen. Ajatus kulki näin helpommin, kaksistaan. Se oli päähän pinttynyt tapa, tämä tupakoiminen. Pidin tavasta, miten savu leikitteli kaikella ja kaikkialla, ja miten se käväisi nopeasti keuhkoissa ennen kuin vapautin sen otteestani. Pidin tupakoinnista, koska savu oli ainoa asia, joka pääsi ehjänä pois käsistäni. Tosin sekin tuhosi lopulta itse itsensä. Niin minullekin kävisi varmasti aikanaan, eikä sille voinut mitään. Miksi pitäisikään, kun nautin olostani varmasti ihan yhtä paljon nyt kuin sitten, kun olen pilven reunalla. Olenhan minä sitten pilven reunalla?
Ajattelin maailmaa, elämää ja kuolemaa. Miksi kaiken piti olla niin yksinkertaista?
Kommentit