Pitkä yö jatkui aina vain pidemmäksi. Suloinen tunne mustatukkaisen pojan sisällä piti syvää halua yllä, ja hetken Mark tiesi, ettei se tunne, tunne tuota toista poikaa kohtaan loppuisi koskaan. Juuri nämä pienet hetket pitivät hänen elämäänsä yllä, ne opettivat eniten, ihan mitä tahansa. Sisimmässään hän tiesi, että juuri tuo hänen sylissään makaava poika oli hänen sydämensä valittu. Kukaan ei koskaan tulisi heidän tielleen. Kuinka monta kertaa Markin sydän oli ollut pakahtua, kun tuo vaalea, maailman suloisin poika – tai mieheksi hän itseään kutsui – oli tunnustanut hänelle rakkauttaan, tai koskettanut häntä. Mitä tahansa Will tekikään Markille, hän tiesi rakastavansa. Hän tiesi, sisimmässään, että rakkaus oli vahvinta kaikista.

 

***

 

Lontoon kylmät kadut tekivät Markin olon orvoksi, jotenkin yksinäiseksi. Kun hän katsoi olkansa yli taakseen, hän ei nähnyt ketään. Tuuli kylmäsi joka paikkaa, eikä yksikään kuppila ollut auki tuohon aikaan yöstä. Kylmä viima tappoi pojan silmiä. Tuuli oli kuin saastetta niille. Tämän sinivihreät silmät tihkuivat vettä joka ikisellä askelmalla enemmän. Tämä on vain yksi niistä päivistä, jolloin kaikki on huonosti, hän vakuutteli itselleen.

Ennen tuntui niin erilaiselta. Markilla oli joku, jota rakastaa. Joku josta tosiaan pitää kiinni. Mutta riidat maailman tärkeimmän ihmisen kanssa olivat vain niin järkyttävän kamalia, ettei niitä voinut sanoin kuvailla. Minneköhän tänä yönä päädyn, Mark tuumi. Hän sytytti savukkeen, joka maistui aivan silakalta, ja mietti itsekseen, miksi ihmeessä oli poikennutkaan vakiomerkistään.

***

 

Takan lämpö tuntui niin tappavan petolliselta. Huone hehkui hetki sitten käytyä riitaa, talossa tuoksui Markin kirpeän sitruunainen ominaistuoksu. Will oli kuin sukellusvene, joka pysyy pohjassa loppuun asti. Vaalea poika pystyi aivan täysin muistamaan, miten ihanaa oli suunnitella tulevaa, toivoa parasta ja tietää, että elämä on loppuun asti yhtä suloista. Mutta tämähän on vain riita, eikä mitään sen enempää, poika ajatteli puoliääneen.

Uuvuttava olo painoi silti päin miehenpuolikkaan kasvoja. Hän ei voinut olla niin pehmeä sisältä, eihän? Ehkä tuo tummatukkainen "maailmanpelastaja" oli pehmittänyt hänen sisustaansa, ihan vähän vain… Mutta muutos oli silti hyvin suuri. Ennen niin täydellisen kova Will oli muuttunut hetkessä pehmoksi. Kouluaikojen viha muita porukoita kohtaan oli laantunut, itse asiassa niitä ei koskaan ollut ollutkaan. Se oli vain kulissia. Will olisi voinut olla vaikka Markin paras ystävä koulussa, jos tuo nörttipoika olisi vain tullut puhumaan hänelle. Olivathan he olleet täysin erilaisia, mutta silti. Eikä se, että Willin isä oli tappaja tehnyt Willistä samanlaista.

Hän tallusti raskain askelin takapihalle ja sytytti savukkeen tietämättä, että hänen poikaystävänsä sytytti sillä samaisella hetkellä omaa savukettaan.

***

 

Kohta Will jo kuuli, kuinka ovi kävi. Hiljaa avain työntyi sisään, sitten ovi naksahti ja kohta Mark luikahti sisään hiljaa, varoen ja hitaasti, aivan kuin ei olisi halunnut herättää ketään. Kukaan ei edes nukkunut, mutta miten toinen olisi voinut tietää? Vaalea poika istui yhä nojatuolissaan takan edessä, vaikka hiillos olikin sammumaisillaan. Hän joi kahviaan  mustana ja yritti olla kiinnittämättä huomiotaan Markiin.

Ensin tumma poika näytti tosiaan kävelevän ohi Willistä, mutta tajusi kai viime hetkellä kääntyä.

"Ai, olet vielä hereillä?"
"Hyvä huomio. Taidan kohta mennä nukkumaan." Willin ääni oli niin ärsyyntynyt, että Mark mietti hetken puhuako vai eikö.
"Ei, odota. Ehkä meidän olisi hyvä keskustella, tai jotakin…"
"Ei ole mitään puhuttavaa, Mark," Hetken poika oli vain hiljaa, kunnes jatkoi:
"Pidän sinusta juuri sellaisena, kuin olet. Älä huoli tulevasta…"

Kosketus poskelle. Huulille. Kaulalle.

"…on vain tämä hetki."

Will nousi ylös tuolistaan, käveli suoraan tuon sinivihreäsilmäisen otuksen eteen ja otti tätä lanteilta kiinni. Kun he olivat aikansa tosiaan tuijotelleet, pitkä suudelma oli paikallaan. Will siirtyi pienillä suudelmilla tummatukkaisen pojan kaulalle. Markin vartalo keinahteli pienesti nautinnosta ja hän toivoi, ettei hetki loppuisi ikinä.

Sinä iltana oli vain Mark ja Will. Ei mitään muuta. Ja koko maailma oli piirretty heidän ympärilleen.

***

Seuraava aamu koitti koleana ja märkänä. Jääprinssi oli nähtävästi herännyt jo, mutta tutkittuaan koko talon kuuteen kertaan Mark ei löytänyt häntä mistään. Ehkä hän on kaupassa, hän mutisi itsekseen ja suuntasi keittiöön paistamaan itselleen munia.

Yhtäkkiä ovi repäistiin rajusti auki, mutta laitettiin varoen kiinni. Ihmeissään Mark kulki eteiseen ja näki Willin rikki revityt kasvot. Kauhuissaan hän haki puhdistusainetta, paperia ja lasin vettä, jonka vaaleatukkainen poika kippasi kurkkuunsa ensimmäiseksi.

"Minun on selitettävä sinulle tilanne, Mark." Will näytti hyvin pahoittelevalta ja kärsivältä, mutta jatkoi:

"Isäni on kuullut suhteestamme. Hän oli lähes tappamassa minua siitä hyvästä, mutta sitten hänen pomonsa tupsahti paikalle ja…" Sitten Will pillahti täysin luontonsa vastaisesti itkuun. Mark oli täysin paniikissa, mutta tajusi silti ottaa ehkä maailman suloisimman olennon syliinsä, ja hetken he vain syleilivät toisiaan.

"Kun isäni pomo oli pyytänyt häntä olla tekemättä mitään tyhmää, sain tilaisuuden kadota paikalta. Nyt he luultavasti etsivät minua kaikkine massamurhaajineen, enkä tiedä mitä tehdä. Mark, " Will katsoi toista suoraan, syvälle silmiin, "he saattavat vahingoittaa myös sinua."

"Mitä vain vuoksesi, rakkaani. Parempi karvas totuus, kuin makea valhe."

***

Syksyn lehdet lensivät sinne tänne lähes samalla tavalla, kuin koira yrittää eroon remmistään. Sadeharso oli peittänyt koko maan, eikä missään ollut kuivia paikkoja. Joka puolella tuoksui tuoreelta sieneltä. Luultavasti myrkkysienetkin putkahtelivat tähän aikaan vuodesta, tiheämmin. Tai ehkä sade saikin kaikki sienet kasvamaan… Ei sitä koskaan tiennyt.

Tuntui, että pystyn kaikkeen…

Ehkä sienet syötettäisiin heille, niin että he kuolisivat. Tai niin, ettei terveelle päivälle ollut sijaa. Tai ehkä heidät jätettäisiin kärsimään myrkkysieniä syöden… Tai ilman niitä.

Muut ihmiset saattoivat kuvitella, että poika oli sairas päästään, mutta hän vain halusi tietää, miltä tuntuu kuolla. Miltä tuntuu, kun viiltää ranteet auki, ja kuinka veri vain pulppuaa. Tietää miltä tuntuu, kun yksi pieni kiväärin laukaus onnistuu läpäisemään juuri sen oikean kohdan aivoista. Juuri sen kohdan, jonka vuoksi menettää näkymän koko rumaan maailmaan. Miltä tuntuu, kun juo tappavan määrän myrkkyä, tai kun syö suuren määrän myrkkysieniä… Niin, miltä se tuntuisi?

Tuntuu, että haaveet olisi murskattu jalkojeni alta…

Mark tuijotti ikkunan  kaltereiden välistä, miten jättikokoiset vaahteranlehdet leijailivat hitaasti maahan. Ne olivat ehkä ainoita kauniisti, normaalisti alas leijailevia lehtiä. Ne olivat niin kauniin yksinkertaisia, että Mark olisi halunnut ottaa ne kaikki syliin, rutistaa kuoliaaksi ja heittää seinään. Siltä hänestä tuntui. Tunne oli jotakin ainutlaatuisen tappavaa, mutta sellaistahan myrkkyä itse maailmakin oli. Kaikki ihana, suurenmoinen, miellyttävä oli kiellettyä, edes parantavia yrttejä ei saanut itse kasvattaa. Niin, se riippuu kasvista, jota tahtoo kasvattaa - painottaen sanaa tahtoo.

… eikä ole siipiä millä lentää.

Suuri sateenkaari kaartoi yli koko linnoituksen, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Mutta myös sadetta riitti. Tuossa paikassa, pienessä, kärsivässä kaupungissa oli hyvin harvinaista, aivan liian harvinaista, että satoi ja paistoi yhtä aikaa. Tuo ilmiö – sateenkaari – oli niin jumalattoman kaunis, monen mielestä liiankin kaunis, että tuskin sitä pystyi katsomaan, saati sitten kuvaamaan. Jos joku vain kovin paljon toivoisi, toivoisi aivan liikaa, että tuo ilmiö olisi ikuinen, tuota kaupunkia olisi voitu nimittää sateenkaarikaupungiksi. Mutta jos kukaan ei uskonut mahdottomaan, miten kukaan pystyisi edes toivomaan mitään niin järjetöntä?

Honottavaääninen nainen kulki tuhannenviidennenkymmenennen kerran Markin ohi, ja poika luuli päänsä räjähtävän. Ehkä tuo nainen oli hankkinut honottavan äänensä vain sen vuoksi, että saisi tappaa ohitseen kulkevia ihmisiä tai vankejaan niin tuhoisasti kuin osasi. Ehkä hän halusi kostaa kenelle tahansa vaikkapa siitä, että oli kerran pudonnut ikkunasta. Mutta aina olivat kysymykset miksi ja mitä jos.

Jälleen syksy toi Markin mieleen kolean ja märän aamun, jolloin hän oli viimeksi rakastanut. Rakastanut niin kovaa, ettei veri edes kiertänyt. Rakastanut silkkiposkeaan selviämään kaikesta siitä paineesta, jota hänen sisällään oli. Rukoillut, että hänen jääprinssinsä selviäisi kiipeämään vuoren huipulle hänen niskaansa ladatun, hillittömänkokoisen paskakasan kera, mutta nähtävästi rukoilu ei riittänyt. Mikset voi koskaan tarjota apua, tai edes antaa sitä, kun sinulta sydämestä asti sitä pyydetään?

---

Hyvin dramaattista ja kliseistä, mutta koittakaa kestää.